Mikä ihme saa ihmisen jossittelemaan? Itse huomaan syyllistyväni tähän jossitteluun silloin kun jokin asiaa saa mut palaamaan ajatuksissa menneisyyteen. Tuntuu että nyt oon ihan hirveesti aatellu että mitä jos....

Jos olisin silloin kun se yks jätkä seuras mua kotiin saakka, pyytänyt sitä leffaan tai jotain. Mitä mun elämä olis siinä tapauksessa? Oisko "paremmin", no ainakin varmaan toisenlaista. Olisinko onnellisempi? Tyytyväisempi? En tiedä. Se siinä jossittelussa varmaan onkin niin "mukavaa" että silloin saa luotua sellaisen elämän mielessään kuin haluaa. Kaikk on niin helvetin hyvin. Ei mitään ongelmia. Vaikka ehkä jos (heh! jälleen se jos) elämä ois mennytkin toisella tavalla asiat voisi olla vielä huonommin... tai sitten ei...

Toisaalta jossittelu on mukavaa, toisaalta tulee taas sellanen katkeruus että miks mä en sillon "osanut" toimia niin kun mä nyt ajattelen. Voi hitsi kun sitä kristallipalloa ei ole. MISSÄ SE MUN KRISTALLIPALLO ON? KUKA SEN ON VIENYT? No joo, eihän se elämä olisi samanlaista jos olis sellanen kristallipallo. Joskus ois tietty ollu ihan hyvä olla sellanen. Ehkä jotain paskaa ois jäänyt tekemättä, mutta en myöskään olisi sellanen mitä mä tänä päivänä olen jos niitä mun kokemuksia ei olisi ollut. Toisaalta taas ehkä jotku kokemukset ois saanu jäädäkin kokematta. Kyllä sellasta taakkaa saa kantaa vielä näin n. 15 vuoden jälkeenkin. Sitten taas jos en ois kokenut niitä niin en olis tässä eikä mulla ois näitä mun tämän hetken elämän tärkeitä asioita. Mutta ehkä ois jotain muuta.. tai sitten ei.

Voi hitto kun miettii että nykyään alkaa puhumaan menneistä asioista että jostain on 10 vuotta, 20 vuotta taikka 30 vuotta. Mihin ne vuodet on mennyt? Mitä niille on tapahtunut? Kun toisaalta tuntuu että ei tavallaan mieleltään oo kun sen 15 v. Mutta sitten taas. Kokemuksia on kertynyt jo jonnin verran. Ja elämästä miettii ehkä jonkin verran kuitenkin erilailla kuin silloin.... ööö... "100 vuotta" sitten.

Nyt helpottaa.. tai sitten ei. Mies on ollut selvillä vesillä taasen. Voi kun tää tällä kertaa kestäis. Huomaan itse olevani aika poikki tämän syksyn jälkeen. Ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Tekis mieli vaan nukkua ja nukkua. Lapset käy hermoille ja sitten niille töksäyttelee sellasii asioita joita ei pitäis ja joihin he ei voi vaikuttaa.

En tiiä sitten että vaikuttaako se etten oo koskaan "oikeesti" asunut yksi, mutta nyt on sellanen olo että kun joskus sais olla pari päivää ihan yssin issessein. Ettei edes mies olis siinä sohvalla röhnimässä. Sais tehä mitä haluaa ja koska haluaa. Vaikka nukkuis koko päivän tai smurffais netissä tai ihan mitä vaan.

Joulu tulee ja toisaalta odotan sitä. On siinä sitten 5 päivää vapaata. Saas nähä saanko tänä vuonna joulumielen. Muutamana vuonna joulumieli on ollut ns. hiukkasen hakusessa. Yleensä se on toi miehen a-ongelma mikä on sen löytymiseen vaikuttanut aika paljon. Kerrankin sillonen naapuri soitti vähän ennen kun lähin huoltsikka meni kiinni että hakisko mies hänelle juotavaa. Ja sitten hän ei tullutkaan ennen kuin joskus yöllä. Olipahan taas oikeen joulumieltä. No josko tänä vuonna olisi toisin.

Ihminen on kyllä kumma tapaus. Vaikka saisi kuinka nenilleen niin aina uskoo tai luottaa että kyllä tämä tästä. Ja odottaa sitä parempaa ja sitten putoaa taas kovaa ja korkeelta. Miten sitä oppis sen ettei odota mitään ainakaan positiivista niin sitten kun jotain positiivista tapahtuu niin olisi TODELLA iso yllätys.

Pojan tilanne kanssa on alkanut rassaamaan. Hänellä kun on sellanen synnynnäinen harvinainen sairaus. Se ei tuu kuntoon koskaan, mutta paremmaks yritetään tehdä. Poika on oikeen fiksu, mutta tuolla fysiikan puolella on yhdellä alueella ongelmia. Välillä vaan käy niin raskaaks kun se sairaus vaikuttaa ihan arkipäiväänkin. Hänelle pitää huomauttaa erinäisistä asioista mitkä liittyvät sairauteen. Kerrankin tässä kun olin jo aukassu suuren suuni niin hokasin että ei ois pitänyt sanoo noi, että ei hän sille mitään voi. Mun tehtävä on huolehtia asioista. Joskus vaan haluais olla vielä se pieni tyttönen ilman mitään huolia ja murheita.

Pitäisiköhän aloittaa "Rakas päiväkirja.." sellasta tästä nimittäin suunnittelin. Kirjottavani kokemuksia ja ajatuksia elämästäni ja ajatuksistani. Alkaa sen verran tota pantaa puristamaan päässä, että johonkin pitää purkautua. Meillä kun on se virtahepo siellä olohuoneessa.

Nyt ahistaa eritenkin. Miehellä on a-ongelma ja se rassaa... rassaa niin hemmetisti. Välillä tulee mieleen, että vedänkö itteäni pikkuhiljaa piippuun ja että kuinka paljon ihmisen "pitää" kestää. Jos asiasta kertoo jollekin (joka ei mielestäni ymmärrä asiaa) tulee sellanen olo että ko. ihminen syyttää mua että mitä sä sen kanssa roikut. Mutta kun on sitä hyvääkin, vaikka välillä se jääkin sen a-ongelman alle.

Kun kaikki ei menekään niin kun hän haluaa niin syytös tulee ei ehkä suoraan mutta rivien välistä muhun. Vaikka kuulemma ei hän mua syytä mistään. Miksi musta sitten tuntuu sille? Helppoahan se on toista syyttää. Itekin siihen tosin joskus syyllistyn, myönnän sen. Ja itsensä syyllistämiseen.. myönnän... itsekin itseäni syyllistän. En tiedä sitten onko aiheesta vai aiheetta ja kuinka paljon siitä on provosoitua syyllistämistä.

Jotenkin tällä hetkellä on ristiriitaisia tunteita. Miehellä on haimatulehdus ja hän tekee tietenkin jo kuolemaa. Kukaan lääkäri ei häntä ymmärrä, ei ota hoitovastuuta jne... No osa tosta on totta. Tuntuu ettei kukaan lääkäri ota häntä todesta ja sitten kun hänellä on oma ajatus että miten asioiden pitää mennä niin siinä onkin sitten jo soppa valmis. Kuolemaa hän tekee jos hän tota a:n käyttöä jatkaa. Tulee sellanen olo että kuole pian sitten helvetti että pääsen elämään omaa elämään. Toisaalta taas en jaksaisi yksin. Kun hänessä on sitä hyvääkin siellä a-ongelman alla. Sanoinkin hänelle siitä.

Välillä tuntuu niin hemmetin yksinäiseltä, vaikka mulla on muutama kamu ja työkavereita. Ainoastaan pari kaveria tietää a-ongelmasta, mutta ei nekään vissiin ihan koko totuutta tiedä. Jotenkin se on sellanen häpeällinen juttu. Tulee just toi syyllistämisen olo, että toiset ajattelee että mitä sä siinä ruikutat, mikset häivy. Mutta kun se ei TODELLAKAAN oo niin helppoa, kun vois ajatella.

Tällä hetkellä on sellanen olo että tekis mieli painua peiton alle ja nukkuu siellä kaikki paha pois. On niin paljon asioita, mitkä ahdistaa ja mitkä haluais pois omasta elämästä. Voi kun joku ottais noi taakat kantaakseen.